Minäkö viestijä - ja vielä verkossa?

Sosiaalinen media on muuttanut tapaamme kommunikoida. En liene syyllistyväni kovin suureen yleistykseen, jos totean, että 2000-luvulla ylläpidämme sosiaalisia suhteita kavereihimme helpommin yhteisöpalvelujen kautta kuin, että tapaisimme fyysisesti kasvokkain. Kun aikaisemmin viestijöiden väliset etäisyydet vaihtelivat puolesta metristä noin seitsemään metriin, sosiaalisen median seurauksena viestijät saattavat sijaita jopa tuhansien - jopa kymmenien tuhansien kilometrien päässä toisistaan. Sosiaalinen media on, sosiaalisten suhteiden ylläpidon muutoksien lisäksi, vaikuttanut tapaamme hankkia ja jäsentää informaatiota. Tästä johtuen esimerkiksi monet yritykset ovat ottaneet sosiaalisen median huomioon omissa viestintästrategioissaan. Jopa historiantutkijakin joutuu miettimään, miten erilaisia sosiaalisia kommunikaatiokanavia voisi hyödyntää omien tutkimuksien esiinsaattamiseksi.

Vuorovaikutuksessa koen olevani vahvimmillani viestintä-, empatia- sekä yhteistyö- ja yhteistoimintaidoissa. Sosiaalisen vuorovaikutuksen perusmuotoihin suhteutettuna voisin todeta harjoittavani joustavaa tai ystävällistä vuorovaikutuksen tapaa. Pyrin pikemminkin ymmärtämään ja kuuntelemaan, ylipäätään tekemään vuorovaikutuksesta miellyttävää ja toimivaa, kuin esimerkiksi hallitsemaan ja osoittamaan paremmuuttani kanssaihmiselle. Eniten näen taas kehitettävää omissa keskustelu- neuvottelu- ja esiintymistaidoissa.  Onneksi näitä taitoja pystyy opettelemaan esimerkiksi omassa tohtoriseminaarissa tai järjestämällä väitöskirjan aiheesta yleisöluennon sekä Fiskarsissa että Sorsakoskella. Ja tietysti osallistumalla väitöskirjan teeman seminaareihin. Tässä vaiheessa heikkoudet on hyvä tiedostaa, sillä ammattini kannalta nämä taidot ovat vuorovaikutuksessa keskeisessä asemassa.

Viestijänä edustan suhteellisen tyypillistä suomalaista viestijää: tuotoksiani kuvaa hyvin asiakeskeisyys, rehellisyys ja laatu määrän sijasta. Jo edellä kirjoitetun perusteella lienee selvää, että olen valmis joustamaan ylläpitääkseni harmoniaa. Tämä tosin ei tarkoita sitä, etten uskaltaisi sanoa mielipidettäni ryhmässä. Pystyn tyytymään enemmistön mielipiteeseen, mikäli mielipidettäni on vain kuultu. Arvioisin, että puutteet keskustelutaidoissa johtuvat perisuomalaisesta hiljaisuuden arvostuksesta.

Miten vahvuuteni ja heikkouteni viestijänä sitten näkyvät sosiaalisessa mediassa? Ensinnäkin laatu korvaa määrän -ajattelu voi johtaa konkreettisesti harvoihin päivityksiin. Toisaalta juuri tämä tiedon olemus voi korostaa asiantuntijuuteni roolia tiedon tuottamisessa. On totta, että sosiaalinen media tarjoaa valtavat määrät tietoa verkostojen kautta, mutta tiedonhankinta on kuitenkin usein vaikeampaa kuin rajatuissa ympäristöissä. Harmikseni parhaat puoleni vuorovaikutustaidoissa eivät mielestäni tue sosiaalisen median käyttöä: kuuntelijan - tai tässä tapauksessa lukijan - sijaan minun tulisi ehkäpä itse olla aktiivisempi osapuoli. Tämä ei toisaalta ole huono asia. Se voi olla vaikka ensimmäinen askel parantaa keskustelu- ja neuvottelutaitojani.

Minä historiantutkijana

Kuka minä olen? Virallisesti voisin sanoa, että olen jatko-opiskelija Jyväskylän yliopiston Historian ja Etnologian laitokselta, ja väitöskirjani aihe on Suomalaiset hienotaetehtaat osana eurooppalaista tiedonkulkua 1800-luvulta 1900-luvun alkupuolelle. Näiden kahden lauseen perusteella voin kuitenkin kertoa yllättävän paljon itsestäni. Ammatillisessa mielessä voisin todeta harjoittavani seuraavaksi itsereflektiota. Kyky olla tietoinen itsestään, suhteesta ympäristöön ja kyky reflektoida käynnissä olevia prosesseja alkaa olla sallittua myös historiantutkimuksen saralla. Tämä ei ollut aikaisemmin mahdollista, koska historiantutkimuksen tuli olla objektiivista, totuuteen pyrkivää tiedettä. Tutkijan tuli sulkea oma henkilökohtainen historiansa pois, ikään kuin sammuttaa itsensä, jotta tutkimuksessa saavutettaisiin mahdollisimman suuri totuudellinen pohja.

Kuka minä siis olen? Näistä kahdesta edellä mainitusta lauseesta voi jo helposti päätellä, että ilmeisesti historia kiinnostaa minua. Näin on ollut aina, ja jo ala-asteen viidennellä luokalla olin erityisen innostunut uuden oppiaineen alkamisesta. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin olen tekemässä tästä kiinnostuksen kohteesta itselleni ammattia. Omien juuriensa esiintuominen on suotavaa erityisesti historiantutkijalle. Kerrottakoon nyt kaikille, että olen kotoisin Pohjois-Savosta Leppävirralta. Synnyinseudulla on kuitenkin laajempaakin merkitystä, sillä suhde Leppävirtaan selittää osittain jopa väitöskirjani aihepiiriä. Yksi autonomian ajan hienotaetehtaista sijaitsi nimittäin Sorsakosken partaalla Leppävirran pitäjässä. Sorsakosken tehdasta tutkin jo pro gradu -tutkielmassani, jossa tarkastelin tehtaan isännöitsijän ja työväestön välistä  suhdetta vuosina 1898 - 1938. Kotiseuturakkaus näkyi siis jo ensimmäisessä akateemisessa opinnäytteessä ja sama suhde jatkuu myös väitöskirjan osalta. Sorsakoski on, Fiskarsin ja Nurmen hienotakomojen lisäksi, tutkimukseni kolmas tarkasteltava tehdas.

Alkuperäinen tarkoitukseni ei ollut kuitenkaan tutkia Sorsakosken, vaan Varkauden työväestöä.  Ja niille, jotka eivät tunne Varkauden historiaa, lienee paikallaan todeta, että Varkaus kuului vuoteen 1929 saakka Leppävirran pitäjään. Teknisesti olisin siis tuolloinkin tutkinut omaa kotiseutuani. Miksi sitten vaihdoin tutkimuskohdetta opiskelujeni alkuvaiheessa? Siksi, että Joensuun eli nykyisen Itä-Suomen yliopiston historia- ja maantieteiden laitoksen tohtori Arto Nevala oli tekemässä samaan aikaan laajaa tutkimusta, joka käsitteli varkautelaista työväestöä. Oli yksinkertaisesti helpompaa vaihtaa tutkimuskohdetta kuin miettiä tutkimuskysymykset uudelleen. Miksi olen päätynyt tutkimaan suomalaisten tehtaiden historiaa autonomian ajalla? Siksikö, että tehtaita tarkastelemalla on hedelmällistä osoittaa pienoiskoossa, kuinka suuria muutoksia suuriruhtinaskunnassa tapahtui reilun sadan vuoden aikana niin taloudellisesti, poliittisesti kuin yhteiskunnallisesti? Vai johtuuko kiinnostukseni kenties siitä, että Varkauden mummolani sijaitsi kirjaimellisesti kivenheiton päässä tehtaista? En tiedä, onko tähän edes olemassa lopullista vastausta.

Entä miksi Jyväskylä eikä Joensuu? Nokkelimmat voisi jo päätellä, että Joensuun kokoiseen kaupunkiin ei mahtunut kahta ihmistä, jotka halusivat tutkia samaa aihepiiriä. Toisen oli siis lähdettävä. Kyse ei kuitenkaan siitä, sillä kyllä Joensuuhun olisi mahtunut vaikka kolmekin saman aihepiirin tutkijaa. Syy oli niinkin yksinkertainen, että tuleva eli nykyinen vaimoni oli päässyt opiskelemaan historiaa Jyväskylän yliopistoon. Toisen oli siis muutettava.